keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Huh hellettä.

Vihaan kesää, tai no en enää niin paljoa kuin aiemmin sillä oon tänä kesänä uinut enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Viime kesänä en voinu edes kuvitella meneväni uimaan jonnekkin missä on ihmisiä, joten jotain muutosta on elämässä tapahtunut. Oon päättänny olla välittämättä muista ihmisistä!
Joka paikassa tää ajattelu tapa ei kuitenkaan päde, ainoastaan uimarannalla :o Outoa, sillä rannallahan sitä vähä pukeisempana olen kuin esimerkiksi kaupassa.
Välillä ei voi kun nauraa itelle.

Ja kun tarkemmin miettii niin oma elämä on aika hyvässä jamassa, toisin kun omalla miehekkeellä.
Tuntuu pahalta katsoa vierestä kun toinen kärsii.
Haluaisin vaan auttaa, mutta en voi. Turhauttavaa mutta minkä sille voi. Ei miehekekkään sitä sairautta ittelleen valinnu.

Toivon vaan että joku päivä voitas vielä yhdessä nauraa.
Tehdä asioita yhdessä.
Kunpa jostain voisi ostaa hippusellisen elämän halua.. tai kunpa voisin antaa omistani!
Toi mies on mulle tosi tärkee enkä kestäis jos menettäisin sen. Elämäni aarteen. Ihmisen jonka avulla oon saanut oman elämäni kuntoon ja oman elämän halun takasin.

Toiseks toivon että saisin jonkun jolle luottamuksella voisin puhua.
Itte alan olla aika väsyny, ja toivoton.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Kumipallona luokses pompi.

Asiat ei koskaan näytä menevän niinkuin itse haluaa.
Aika kumma juttu, aina kun näyttää paremmalta niin kohta jo huomaa miten huonosti asiat taas on.

Tänään on toinen "paasto" päivä.
Eilen söin kyllä, vähän.
Nyt on vasta aamu ja mun maha huutaa ruokaa.
En anna periksi. En syö. En halua syödä. En saa syödä.
Aloin eilen pitämään päiväkirjaa laihtumisestani, en vielä ole uskaltanut aloittaa sitä netissä.
Ehkä sitten kun tuloksia näkyy. Edes muutaman kilon verran.

Mä en enää jaksa olla tällänen ryhävalas. En mä oikeesti edes ole tällänen.
Oon syöny suruun ja ahdistukseen niin paljon.
Oon ollu lähelle normaalipainoa viimeksi 2 vuotta sitten. En sillonkaan kovin lähellä, mutta lähempänä kuin nytten.
Katsellaan mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään.

Sain eilen reseptin ahdistuslääkkeisiin.
Nyt jos jaksaisin syödäkkin niitä kun eivät edes ole kalliita. Pakko syödä.

Mä oon muutamana iltana miettiny kaikenlaista, mun elämää lähinnä.
Mä en oikeesti enää tunne itteeni.
Mä en tiiä mitä mä elämältä haluun.
Mä en usko tulevaisuuteen. Tai sitä että sillä on jotain annettavaa.
Mä oon taas aika loppu. Ei sitä kukaan huomaa. "Sähän oot niin vahva ja ollu pirteekin tässä" Joo, todella.

Tuntuu etten osaa tännekkään kirjottaa. Tai no osaanhan mä mutta että aika epäselvää tekstiä on ;o
Jospa tästä menis jatkamaan unia, kirjottelis sitten vaikka illalla lisää.
Ehkä uskallan illalla jo luoda laihdutus blogin.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Terveisin tuntematon potilas.

Ohhoh, onpa taas ollu hiljasta. Ei oo saanu taas aikaseks tännekkään mitään kirjottaa.
Vaikka ei mulla mitään erikoista tässä oo ollutkaan.
Oon vaan niin laiska tyhmä ja saamaton.

Oon tässä vaan taas mietiskelly "laihduttamista" entiseen tapaan. Tyhmään tapaan.
Lähtis nopeesti paino.
Mut sit en sais vaan sortuu missään välissä.

Huomenna pitäis mennä allekirjottamaan työsopimus.
Jännittää että mitähän niistäkin töistä tulee, vaikka onkin vaan työkkärin järkkäämää työharjottelua. Kelan rahalla.
Mä haluisin kouluun, mutta menin hakemaan ihan sellasiin paikkoihin joihin en edes halua.
Toisaalta en siis edes halua kouluun.
Ääääh.

Parin viikon päästä olis aika taas psykiatrille.
Osaankohan tällä kertaa puhua sille totta? Enkä kaunistella asioita, niinkuin viimeisen 7 vuoden aikana.
Oon miettiny että osastolla olo vois helpottaa elämää, mutta kun muistelen niitä muutamaa kuukautta mitä osastolla vietin, niin en tahdo siihen vankilaan takasin.
Mä vaan haluun normaalin elämän.
Vaikkei se taida olla mahdollista.
Koskaan.

Miettiny että vois kirjottaaa tänne vähän enemmän mun elämästä, mun taustoista.
Vaikka tätä ei edes kovin moni lue, tuskin yksikään. :/

torstai 26. toukokuuta 2011

Pahoitteluni.

Pahoittelen liian pitkää taukoa kirjoittamisessani, teiltä lukjoilta, joita ei kovin montaa ole.

Elämässäni on viime aikana käynyt kaikenlaista.
Olen taas vajoamassa alas, vasten tahtoani.
Viime yönä sekosin ja onnen luvukseni sain 44.
Juuri kun olin toivonut pääseväni eroon edellisistä arvista ettei tarvitsisi piilotella itseäni.
Tiedän, olen tyhmä.
 Enkä tiedä miksi tein niin kuin tein. Lääkkeet saivat minut ihan sekaisin :o
Olin laittanut siskolleni viestin : "Iha oikein teit ku tapojt ne porot. Oneks karkasi. Mä oon tääl piilo ku mut siepatiin. Nyt oksettab jote öitäg"
Nolo.
Ei ole siis tapaistanu sekoilla lääkkeiden avulla, viime yönä halusin painajaisvapaan yön ja hyvät unet, siksi retkahdin ottamaan unilääkettä.
Tiedänpä taas olla ottamatta seuraavalla kerralla.

Olen siis alkanut nähdä liian todentuntuisia unia, jotka aina lopussa muuttuvat painajaisiksi.
Olen avuton.
Haluan eroon niistä.

Mun hamsterit Läsä 1 ja Läsä 2 on myös aika hölmöjä, ei muuten, mutta ne ei oo kovin usein päivällä hereillä.
:)

Lopetin työt.
Kestin siellä jopa reilun kuukauden.
Pitäkööt paikkansa, siihen firmaan en koskaan koske sormellanikaan!

maanantai 7. maaliskuuta 2011

vapaana jälleen.

Olen päässyt ulos sairaalasta, lopullisesti. tai melkein lopullisesti.
Olen saanut osan elämän ilostani takaisin, voimaa hoitaa asioitani.

Hommasin meille uuden kämpän (: Rakastuin siihen heti! <3
Ens viikolla vuokrasopimuksen kirjoittaminen ja sitten muutto! yay!
Vihdoin kaksio, 62neliöö ja oma parveke ^^

Luulin että pystyn olemaan viiltämättä.
Pystyinkin.
Hetken.
Nyt taas käsi verillä. Jäin uudelleen koukkuun.
Se on mulle kuin huume.

Sairaalassa oli aikaa miettiä asioita.
Liikaakin.
Mutta onneks nyt oon tajunnu miten asiat oikeesti on.

En mä viel täysin kunnossa oo, mut parempaan päin.
Hiljaa hyvä tulee, vai tuleeko sittenkään?
Aika näyttää.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

tivolitkaan ei saa mua nauramaan, eikä sirkus tai sata hattaraa

Päässä pyörii vaan kysymyksiä.
Miks? Miks? Miks?

Miks mun elämästä piti tulla tällänen?
Koska voin olla taas oma itteni?
Mulla on ikävä vanhaa minääni, jonka oon nähny viimeks 7vuotta sitten.
Tai 8. En enää muista millanen mä olin ennen kun sairastuin.
Muistan vaan että osasin nauttia.
Elämästä.
Nykyisin en osaa nauttia juuri mistään.
Vaikka haluaisinkin. Kovasti.

Mulla on uusi vihollinen.
Ruoka.
Nyt mulla on kaksi vihollista.
Vähintään.
Kaksi vihollista liikaa.

Haluaisin että olisi syksy.
Syksy on ihana ja paras vuoden aika.
Mutta toisaalta, syksy tuo aina liikaa tullessaan.
Samoin talvi.
Silti vihaan kesää.
On liian kuuma.
Syksy on juuri sopiva, loppu syksy.

Ehkä joku päivä mä voin haistattaa mun menneisyydelle.
Ehkä joku päivä mä osaan taas hymyillä ja nauttia elämästä.
Ehkä joku päivä mä oon taas oma itteni.
Ehkä joku päivä..

Mut hei, mä en syntyny häviämään.
Mä en voi.
Mä en saa.

elämää ei sen enempää.

Osastolle.
Ens viikolla.
Pelottaa ihan liikaa.
Helpotti kuulla että saan olla omissa vaatteissa, ettei tarvii haahuilla sairaalan yli seksikkäissä vaatteissa.

En tiedä kauan joudun olemaan.
Toivottavasti en liian kauan.

Toivottavasti kaikki ei hylkää mua sinä aikana.
Toivottavasti mulla on vielä joku jolle jutella , kun palaan takaisin.
Toivottavasti joku tulee moikkaamaan.
Toivottavasti mulla menee kaikki hyvin.
Toivottavasti alan parantua.